Otsikko on yksi niistä kannustavista viesteistä, mitä olen saanut tähän blogiini. Joku iloitsi niin paljon siitä, etten pitkiin aikoihin ollut päivittänyt kuulumisiani, että päätti tuottaa kannustuksensa ihan kommentiksi asti. Toinen esitti toivomuksen, että minä ja mieheni hyppäisimme Vääksyn Kanavaan pilaamasta ihmisten hengitysilmaa. Tiedoksi hänelle ja kaikille muillekin, että kommenteista jää minulle aina lähettäjän IP-osoite. Niin että osaan kyllä aika pitkälle jäljittää sen, kuka ”anonyymi” taas kerran haluaa minua satuttaa. Tarvittaessa poliisi tulee ihan ovelle asti.
Omituisia harrastuksia on kyllä itseään fiksuiksi luulevilla ihmisillä, täytyy sanoa.
Sitä en kuitenkaan pysty jäljittämään, että mitä kummallista blogilleni oikein tapahtui, kun se yhtäkkiä lakkasi kokonaan toimimasta ja tarjosi uteliaille vain fatal-erroreita. Sain palveluntarjoajan ystävällisellä avustuksella blogin nyt vihdoin palautettua, mutta ikävä kyllä vain vuosi sitten otettuun varmuuskopioon asti. Kaikki tämän vuoden kirjoitukset ovat nyt bittiavaruuden hautausmaalla. R.I.P.
Samalla kadotin myös vanhemman sivuston tiedostoja niin, että suurin osa jumalatarkuvistani ja -linkeistäni on nyt ihan solmussa, ja edessä on aikamoinen urakka, ennen kuin kaikki on taas kunnossa. Voit arvata, miten on mielessä myllertänyt!
Toisaalta näen tässä Feeniksin toiminnan, ja tervehdin sitä ihan tyytyväisenä nyt, kun ensimmäinen shokki alkaa helpottaa. Joskus vanha täytyy kokonaan tuhota, että uusi pääsisi syntymään. Ja minä oikein mielelläni annan nyt menneen mennä.
Elämä muuttui viime vuonna niin hurjaksi, etten pystynyt siitä edes kirjoittamaan. Vieläkin on sisin aivan vereslihalla, kun mietin miten julmia, ilkeitä, pahantahtoisia ja brutaaleja ihmiset osaavatkaan olla – nekin, joiden ihan oikeasti luulet olevan itsellesi niitä kaikkein läheisimpiä ja lojaaleimpeja. Miten törkeisiin tekoihin, millaisiin julmuuksiin ja suoranaisiin pahoinpiteilyihin ihmiset pystyvätkään sen kiiltonahkakulissin takana, jota he julkisuudessa itsestään esittelevät! Olen ollut aivan tukossa, lukossa ja tosiaankin, henkisesti melkein kuollut.
En kuitenkaan ole periksi antavaa tyyppiä. Blogi on nyt taas pystyssä, pää on sitä koko ajan ollutkin, ja elämässä jälleen uusia, innostavia tuulia. Ihan ensimmäiseksi korjaan tuon sivuston, ja samalla rakennan uusia sivuja TAROT-korteille. Olen juuri solminut LoScarabeon kanssa edustussopimuksen heidän koko tuotannostaan, ja teen nyt pää höyryten käännöksiä, joiden avulla saan kaikki ihanuudet myös suomalaisten sydämiin sopiviksi. Periksi ei anneta!!!
Oma jumalattareni on tällä hetkellä Durga – hänelle kaikki muut jumalat antoivat voimansa, kun Durga taisteli demoneita vastaan. Elämässä on sentään se oikeudenmukaisuus, että ne demonit ovat lopulta kuitenkin niitä pahoja ja tuhottavia, ja me jumalattaret niitä ihania, jotka eivät koskaan kuole, jos niihin vain joku uskoo.
Minä uskon itseeni. Usko sinäkin!
